Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

 

Tänne siis tarinat!

 

Puhe "näiden" merkkien väliin ja ajattelu *näiden* merkkien väliin. Huomioikaa oikeinkirjoitus ja kirjoittakaa tarinanne huolella.

 

-ei metapelausta

-ei munchausta

-autohittaus sallittu vain toisen pelaajan hahmon autohittaussallimuksen mukaan!

-ei teleporttausta!

-noudata ohjeita!

-tänne VAIN tarinat!

-pidä hauskaa!

Tarinat  1  2  > [ Kirjoita ]

Nimi: Heijastustassu - Nummiklaani (EE)

19.08.2018 18:42
Heijastustassu käveli nyrpeänä takaisin leiriin. Hän oli käynyt pesemässä käpälänsä läheisessä purossa, mutta hiirensappi oli pinttynyt niihin. Ilta oli hämärtymässä taas ja sai oppilaan kasvoille mukavan hymyn, vaikkakin se oli vieläkin kiero. Kenenköhän kanssa naaras pääsisi harjoittelemaan tänä yönä? Ehkä vain Pimeyssielun? Pian hän saisi tietää senkin seikan. Heijastustassu suuntasi kulkunsa suoraan oppilaiden pesälle. Keskittymättä muuhun, hopeaturkkinen tuijotti eteensä ja yhtäkkiä törmäsi johonkin. Tuttu hopeanharmaa turkki myllersi pystyyn. Heijastustassun keltaiset silmät suurenivat yllätyksestä, kun hänen emonsa Silmusade naukaisi ilahtuneena. Silmusade alkoi nuolla tyttärensä poskia, mutta tämä vetäytyi pois hopeanharmaan luota ja sähähti hieman. Sinisilmäinen soturi katsoi pentuaan selvästi haikeana ja tassutti sitten pois tuon luota, häntä laahaten maata. Oppilas katsoi ilmeettömänä emonsa perään ja jatkoi sitten matkaansa makuualuselleen. Käperryttyään sammaleiden päälle, naaras ajatteli vielä kerran Lumitassua ja huokaisi syvään. Hänen veljensä ei ollut tulossa takaisin Lumiklaanista. Viimeisen kerran naaras katsahti ympärilleen ja sulki sitten kauniit silmänsä.

Kylmä ilma tunkeutui Heijastustassun luihin ja antoi tälle uutta voimaa jatkaa eteenpäin. Samat puut olivat vieläkin paikoillaan. Taas hän ohitti paikoilleen jääneen, tumman joen. Aukiolle päästessään juovakuvioinen ilahtui, kun näki Veritassun tutut kasvot sen laitamilla. Hän harjoittelisi kollin kanssa! Ainakin naarasoppilas tunsi tämän aukion, koska se oli sama, jolla hän oli aina harjoitellut, ja jolle muut kissat vain tulivat vierailulle. Pimeyssielu astui varjoista ja naurahti koulutettavansa ilmeelle:
”Hyvä, kun olet noin innoissasi, mutta tänä yönä et harjoittele Veritassun kanssa.” Mestarin sanat saivat epäuskoisen ilmeen naaraan kasvoille ja tämä käänsi katseensa Murhamielen puoleen.
”Et todellakaan Murhamielenkään kanssa! Heillä on oppilas, johon saat tutustua", Pimeyssielu maukui ja nuolaisi Heijastustassua suojelevasti korvasta. Marmoritabby nyökkäsi vaiti ja väläytti iloisen hymyn Veritassulle, joka palautti eleen. Sitten naaras istui aukion laidalle – mahdollisimman kauas Murhamielestä – ja odotti tämän oppilaan saapumista. Veritassu tuntui tietävän, mistä suunnasta tuo oli tulossa, kuten Murhamielikin, joten naarasoppilas tuijotti hiljaisena sinne. Pimeyssielu liittyi oppilaansa seuraan ja he istuivat niin hämärässä, että kahta naarasta oli mahdotonta nähdä. Hiljaisuudessa neljä silmäparia oli suuntautunut puiden väliin.

//Ginny?

Nimi: Valkotähti - Sirppiklaani (Fiery)

17.08.2018 15:56
Olin puhunut varjokissan kanssa auringon noustessa, ja nyt aurinko oli jo hiipinyt taivaan yli, ja oli katoamassa leiriä reunustavien korkeiden puiden taa. Istuin pimeässä pesässäni katsellen varovaisesti ulos. Sirppiklaanin varjoisalla reviirillä aurinko oli näkyvissä lyhyemmän aikaa kuin muualla.
Olin pesässäni, tavallaan piilossa. Päässäni kaikuivat varjokissan sanat.
"Katselen sinua varjostasi."
Tumman kissan ääntä ajatellessani kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin. Siksi vietin aikaa pimeässä pesässäni. Ei varjoa ilman valoa. En ollut syönyt koko päivänä mitään, ja klaanitoverini alkoivat olemaan huolissani minusta.
Pohdin hiljaa itsekseni. Varjokissa ei ollut paha. Hän oli oma luomukseni. Hän ei uhkaillut minua, vaan varoitti. Hän oli syntynyt peloistani, ja minulle yhdeksän henkeä antaneiden kissojen ajatuksista. Kukaan muu ei nähnyt saati kuullut häntä. Vain minä. Hän oli pääni sisässä. Minua suututti. Miksi olin tehnyt päähäni sellaisen? Miksen päässyt hänestä eroon?

Minua hävetti piilotella omaa varjoani. Tunsin itseni pieneksi pennuksi, joka valitti emolleen painajaisistaan. Puristin kynteni saniaisiin. En pääsisi varjostani eroon. Minun olisi kohdattava se. Astelin ulos pesästäni. Oksien raoista pilkistävät valonsäteet paistoivat niskaani. Katsoin varjoani. Se näytti ensin aivan tavalliselta kissan varjolta, mutta sitten se piteni. Sille muodostui kasvot, jotka hymyilivät minulle.
"Hei Valkotähti", kuulin kissan karmivan monisuisen äänen päässäni. Irvistin varjolleni. Halusin sen pois. Huitaisin ilmaa varjoni kohdalla.
"Ei varjoihin voi kajota. Ne ovat siellä missä sinäkin. Niistä ei pääse koskaan eroon."
Huokaisin ja kävin istumaan varjokissaa katsoen.
"Etkö voisi...olla kissan näköinen?" kysyin kuiskaten. Varjo alkoi muotoutua. Pian oma varjoni katosi kokonaan, ja edessäni istui pikimusta kissa tummilla silmillä.
"Onko näin parempi?" Tämä maukaisi huvittuneesti monen kissan äänellä. Kun tarkkaan kuuntelin, pystyin erottamaan tämän äänessä kymmenen eri kissan äänen. Yksi niistä oli oma ääneni, siitä olin varma. Se oli karmivaa. Puristin kynteni tiukasti maahan kiinni, enkä pystynyt estämään karvojani pörhistymästä.
"Rauhoitu", kissa maukui, mutta tällä kertaa yhdellä, rauhallisella äänellä. Vedin kynteni sisään, ja annoin turkkini silottua. Ääni oli lämmin, rauhallinen naaraan ääni. Se tuntui jotenkin tutulta...
Haukoin henkeäni kun tunnistin äänen. Ääni kuului Vaahterakasvolle.
"Kuinka sinä kehtaat!?" sähähdin, ja huitaisin kissaa jälleen, mutta tassuni meni vain hänestä läpi. Kissa huokaisi, ja muutti äänensä minun äänekseni.
"Mitä voisin tehdä, jotta lakkaat pelkäämästä minua?" kissa kysyi turhautuneena.
"Esimerkiksi jättää minut rauhaan...?" ehdotin hieman sähisten. Kissa pudisti päätään.
"Valitettavasti pääset minusta eroon yhtä helposti kuin omasta varjostasi."
Lapani lysähtivät alas. Enkö pääsisi tuosta ikinä eroon?

Häntäni tökki maahan pudonneita alkavan lehtisateen lehtiä. Katsoin hiljaa maata.
"Miksi tulit jälleen kiusaamaan minua?" kysyin tältä hiljaa. Käänsin kirkkaankeltaiset silmäni kissan tummiin silmiin.
"Tulin kertomaan sinulle, miksi näet joka yö samaa painajaista."
Kiinnostukseni heräsi. Huitaisin hännälläni lehdet sivuun. Katsoin tarkkaavaisesti kissan ilmeettömiä kasvoja. "Miksi?"
"Koska se ei ole pelkkää pelkoa. Se on totta. Annan sinulle mahdollisuuden niihin uniin joka yö siksi, että hetken koitettua tiedät, miten toimia, ja tiedät, mikä on oikein", varjokissa kuiskasi. Haukoin henkeä. Tulisiko uneni olemaan totta!?
Varjokissa alkoi hiljalleen sulautumaan takaisin varjooni, kunnes en nähnyt enää kuin tavallisen varjoni.
"Odota!" huusin. Päähäni eräsi pelonsekaisia kysymyksiä. Mutta silti mieleeni tuli uusi ajatus. Tämä kissa yritti vain auttaa minua. Kun hetki koittaisi, pystyisin olemaan valmis, kunhan selvittäisin, mitä minun täytyy tehdä. Katsoin varjoa. Se ei vastannut. Mutta tiesin kissan olevan siinä.
"Pörrö, odota!" Huudahdin uudelleen. Varjo ei liikahtanutkaan. Silti kuulin päässäni taas monisuisen äänen.
"Pörrö? Minäkö?"
Onnistuin saamaan kasvoilleni jonkun hymyntapaisen ja nyökkäsin.
"Mikä nimi se on olevinaan?"
"Sellainen jonka ansiosta en pelkää sinua niin paljon."
Sitten kuulin enää tuhahduksen, ja kaikuva ääni katosi korvistani. Virnistin varjolleni, ja lähdin astelemaan kohti tuoresaaliskasaa.

//jos joku haluu jatkaa :'D

Nimi: Valkotähti ~ Sirppiklaani (Fiery)

15.08.2018 12:50
Olin vartioinut koko yön pientä nukkuvaa pentua. Olin pysynyt hereillä hyvin, sillä minua piristi ajatus siitä, että saan ainakin yhden painajaisettoman yön. Yön viileyden vaihtuessa hiljalleen aamun lämpöön, auringon pilkahdellessa hieman oksistojen takaa, silmäluomeni alkoivat painua kiinni. Yö oli ollut raskas valvoa, mutta Säälipentu oli tuhissut unessaan tyytyväisesti, mikä oli ollut hyvä merkki. Pennun herättyä, hänen sanansa olivat valvomisen arvoiset. Sitten pentu säntäsi ulos pesästäni leiriaukiolle raikkaan ilman keskelle. Itse tyytyväisenä käperryin lämpimille saniaisille. Suljin silmäni. Ehkeivät painajaiset saavuttaisi minua unissani auringon noustua.

Olin väärässä. Painajainen toistui jälleen. Juoksin liukkaita kiviä pitkin. Umpikuja saavutti minut jälleen. En jaksanut enää. En jaksanut enää pakenemista. Enn jaksanut enää hukkumisen tunnetta ja varjokissan painostavia sanoja. Mietin, että mitä tapahtuisi jos en tekisikään kuten tavallisesti tekisin siinä tilanteessa, siimä unessa. Voisin vain hypätä suoraan alas kalliolta ennen kuin varjokissa edes tulisi. Mutta vaikka näin vain unta, se tuntui todelliselta ja pelkotuoksuni täytti ilman. En pystyisi hyppäämään itse. Katsoin alas kalliolta, kylmää, kuohuvaa tummaa virtaa. Jalkani lihakset olisivat tahtoneet vain hypätä, mutta kynteni puristuivat kallioon vaistomaisesti. Sitten kuulin takaani tutun äänen, joka kuulosti siltä kuin kymmenen eri kissaa olisivat puhuneet samaan aikaan, epäluonnollisella äänellä.
"Viimein ymmärsit. Sinun om hypättävä itse. Kaikki on sinusta kiinni."
Ääni sai karvani pörhistymään. Käännyin vihan vallassa varjokissan puoleen.
"Miksi sinun täytyy vainota minua? Kuka edes olet? Miksi teet tätä?" Sähisin varjokissalle. Tumman olennon ilmeettömät kasvot tarkastelivat minua.
"Olen sinä."
Kissan naukaisu sai minut jähmettymään. Miten tuo olento voisi olla minä?
"Mitä tarkoitat?"
En ollut varma mitä varjo tarkoitti, mutta tämän kasvoille ilmestyi jokin joka näytti hymyltä.
"Olen sinä. Sinä minut olet luonut. Olen pääsi sisässä", kissa maukui hiljaisella äänellä. Ääni muuttui vähitellen yhden kissan selkeäksi ääneksi, ja varjo tiivistyi kissan kiinteään muotoon. Pikimusta kissa katsoi minua tummilla silmillään.
"Mutta tiedän joitain asioita enemmän kuin sinä. Olen syntynyt sinun henkesi antaneiden kissojan ajatuksista, sinun peloistasi ja painajaisistasi. Enkä minä vainoa sinua. Varoitan sinua."

Minusta tuntui että olin tulossa hulluksi. Olinko itse luonut omat painajaiseni? Mutta en pelkäisi vettä ilman niitä painajaisia. Mutta ehkä ne vain varoittivat minua. Hän syntyi yhdeksän henkeäni antaneiden kissojen ajatuksista. Tiesikö Tähtiklaani jotain minun kuolemastani? Pudistin päätäni saadakseni ne ajatukset pois mielestäni.
Mietin hetken. Emoni ja Kuutamotähti olivat minulle läheisimmät kissat, jotka olivat minulle henget antaneet. Pimittäisivätkö he minulta asioita?

"Tarkoittaako tämä, että voit lopettaa painajaiseni?" Kysyin hiljaa. Varjokissa nyökkäsi. Pelkäsin silti tätä kissaa. En pystynyt karistamaan pelon tunnetta mielestäni.

//jäi vähä kesken mut jatkan sit ku pääsen koneelle :))

Nimi: Taivaltaja - Erakko (EE)

15.08.2018 11:58
Valkoturkkinen raotti jäänsinisiä silmiään. Yöilma kylmeni päivä päivältä. Kohta kollin pitäisi vaihtaa jäkäläpeti sammaliin ja punoa vatukanoksia lämmitteeksi. Se olisi toisen päivän homma. Taivaltaja nousi istumaan ja kiitti mielessään Murua nimestään. Toistamalla kiitoksen kolli uskoi näyttävänsä ikuista kiitollisuutta. Tähdet loistivat vielä kirkkaasti, vaikkakin nouseva aurinko oli tekemässä tietään taivaanrantaan. Erakkovanhus etsi pimeältä taivaalta kirkkainta tähteä ja pian löysikin sen. Hetken sitä tuijotettuaan kolli nousi ja lähti kulkemaan kohti länttä. Sieltä hän löytäisi Roihuklaanin ja seuraavan kissan, jolle antaisi neuvon. Tai ehkä tämä oli vain viaton juttutuokio. Kalliot kulkivat pitkään ja Taivaltaja antoi mielensä vaeltaa kotivuorilleen. Siellä jossain lepäsi Paatsaman maallinen muoto, vaikka valkoturkkinen oli unissaan tavannut entisen kumppaninsa Tähtiklaanissa. Monet tähtiklaanilaiset varmasti ihmettelivät, miksi erakot liittyivät heidän joukkoonsa, mutta viisaimmat tähtikissat ymmärsivät entisen yhteisön toimet. Jokin päivä olisi aika vaeltaa takaisin kotiin ja vierailla Murun luona. Viime kerrasta olikin pari kuuta. Tai no, Taivaltaja oli asunut täällä vasta pari kuuta ja tunsi matkansa vasta alkaneen. Jokin oli tulossa klaanien luokse, muttei kukaan tiennyt, mikä. Ehkä valkoturkille se kerrottaisiin? Yksi asia ainakin oli varma: Taivaltaja aikoi auttaa jokaista, joka apua tarvitsi. Hänelle oli annettu pidempi elämä kuin muille, joten se oli hänen velvollisuutensa.

Puut alkoivat näkyä Taivaltajan edessä. Kohta Roihuklaanin raja tulisi vastaan ja oli kollin aika vain odottaa. Pieni kivi tuli valkoturkin eteen ja erakko varmisti, että siihen mahtui istumaan kaksi kissaa. Sitten kolli tassutti rajalle ja raahasi turkkiaan pitkin puuta. Nyt siihen jäi hajujälki, jotta hänet huomattaisi. Kyllä kissa, jonka oli tarkoitus tulla, tulisi. Taivaltaja istui kahden istuttavan kivelle ja tuijotti taivasta, kun auringon säteet himmensivät tähtiä. Jäänsiniset silmät arvuuttelivat Paatsaman tähteä, ja kolli istui paikallaan kuin kivestä tehtynä. Samalla hänen korvansa kuuntelivat mitä tahansa ääntä rajan toiselta puolelta.

Vastaus:

6 kp:ta!

Nimi: Okakukka - Lumiklaani (Aoki)

13.08.2018 18:36
Okakukka makoili auringonsäteen alla erään kiven päällä samalla höpisten itselleen. Auringossa kollin keho lämpeni hiukan turhankin lämpimäksi, mutta kolli ei viitsinyt siirtyä muualle istumaan. Hänen tuuhea raidallinen turkkinsa esti osan tuulen vireen puhalluksista pääsemästä hänen ihoonsa, mikä saattoi olla joko hyvä tai huono asia, riippuen säästä. Parantaja päästi suustaan läkähtyneen puuskahduksen ja vierähti pois lämpimältä kiveltä varjoon, jossa saattoi olla hieman viileämpää. Pikkukivet tuntuivat epämukavilta hänen pehmeän vatsansa alla, joka johti hiljaisen mutinan karkaamisen parantajan hampaiden välistä.
”Valitat aivan kuin klaaninvanhin joka huomasi piikin makuualusessaan”, Okakukka väräytti korviaan kuullessaan tutun, ärtyneen äänen viereltään. Jäkäläkaula seisoi parantajan hännän vierellä hievahtamatta, aivan kuin järkäle.
”En minä ole vanha!” nuori parantaja älähti kiukkuisena noustessaan lyhyille käpälilleen, jotka hän oli perinyt kärttyiseltä isältään. Hänellä oli aika paljon samaa näköä isänsä kanssa, sillä molemmat ovat lihaksikkaita ja pitkäturkkisia. Tosin Jäkäläkaulan turkki oli vaaleanharmaa, kun taas Okakukan turkki oli oranssi ruskeilla raidoilla. Heidän silmänsä olivat samanväriset, mutta Jäkäläkaulan silmät näyttivät kylmiltä.
”Jälleen sinulta meni asian ydin ohi korviesi”, Jäkäläkaula murahti turhautuneena. ”Pitäisi varmaan lopettaa sinulle puhuminen kokonaan, kun et sinä tajua mistään mitään”, soturi lisäsi mutisten kävellessään pois poikansa luota.
Okakukka räpytteli suuria merensinisiä silmiään hetken hämillään, yrittäen ymmärtää mitä hetki sitten tapahtui. Tajutessaan isänsä sanat kollin kasvoille levisi surun ilme ja hänen sydäntään vihlaisi. Onhan Jäkäläkaula ennenkin hänelle murahdellut, muttei hän koskaan ollut välittänyt siitä, tai ymmärtänyt. Kollin leveät lavat lysähtivät harmista. Mitä hän ylipäätään oli tehnyt? Sanoiko hän jotakin väärin?
Parantaja antoi katseensa vaeltaa leirin ympäritse kunnes hän huomasi emonsa, Päivänkuiskeen. Naaraalla oli hitusen lyhyempi turkki kuin pojallaan, mutta heidän turkkinsa olivat samanväriset. Naaraan silmät olivat lehden vihreät ja nuo loistivat lähes aina lämpimästi.
Okakukka lantusti emonsa luokse pää painuksissa. Hän tunsi Päivänkuiskeen lämpimän katseen turkillaan. Kolli on aina ollut hyvin riippuvainen emonsa läheisyydestä ja harvoin hän edes suostuu lähteä leiristä ilman häntä. Tosin kolli ei voisi muutenkaan lähdekkään leiristä yksinään, sillä se olisi vaarallista.
”Mikäs minun komeaa sot-.. parantajaa vaivaa?” Naaras kysyi lempeästi kun nuori kolli istui emonsa viereen. Päivänkuiskeella on aina ollut tapana kehua poikaansa ja harvoin tuo komensi häntä, joka ei välttämättä ollut kovin hyvä asia.
”Jäkäläkaula ei tunnu olevan hyvällä tuulella tänään”, Okakukka mutisi ja painautui emoaan vasten kuin pentu voisi.
”Eihän hän koskaan tunnu olevan hyvällä tuutella”, Päivänkuiske tuhahti silmiään pyöräyttäen. Jäkäläkaula ja Päivänkuiske eivät jostain syystä enää ole olleet kovin läheisiä. Okakukka ei tiennyt tälle syytä, mutta hän epäili heidän eronneen. ”Se typerä karvapallo ei vain pääse sen ylitse että halusitkin olla parantaja. Ei kannata välittää hänen ilkeilystään”, naaras lisäsi häntäänsä heilauttaen. Jäkäläkaula on kyllä aina ollut etäinen pojastaan, jopa silloinkin kun Okakukka oli vielä soturioppilas. Ehkä Jäkäläkaula ei vain osannut olla hyvä isä.

Vastaus:

13 kp:ta!

Nimi: Säälipentu ~ Sirppiklaani (Ginewra)

12.08.2018 16:29
Säälipentu sulki silmänsä hämärässä päällikön pesässä vapisten.
*Valkotähti sanoi, että täältä Pimeyden metsän kissat eivät minua hae luokseen…* hän yritti vakuuttaa itselleen. Pian pennun vakuuttelu ja Valkotähden suojeleva olemus hänen vieressään totta tosiaan auttoivatkin ja tuudittivat hänet uneen.

Auringonnousun aikaan Säälipentu sitten heräsi silmäluomienkin läpi häikäisevän auringon valoon. Hän arvasi heti, ettei ollut tällä kertaa Pimeyden metsässä; sinne ei edes auringon valo yltänyt. Siksipä hän avasi silmänsä iloisesti haukotellen. Hän ei ollut nukkunut moneen yöhön näin hyvin! Pentu lähes pomppasi istuma-asentoon ja hihkaisi:
”Valkotähti, Valkotähti!”
”Olit oikeassa! Murhamieli ei hakenut minua täältä! Olet paras, kiitos, kiitos, kiitos!” Säälipentu kiljui iloissaan. Hän kipitti lähemmäs hiukan hämmentyneen oloista päällikköä ja nuoli kehräten tämän kasvoja.
”Minä tykkään sinusta tosi paljon, koska autoit minua!” Säälipentu naukui hetken kuluttua hiukkasen vakavammin.
”Mutta menen nyt etsimään tuoresaaliskasasta isoimman ja maukkaimman hiiren, heippa!”

Päällikön pesästä ulos kipittäessään naaras oli edelleen iloinen. Tänään häntä eivät haitanneet edes muiden murjottavat ja halveksivat ilmeet: nyt oli hänen vuoronsa olla koko klaanin iloisin kissa!


Vastaus:

4 kp:ta!

Nimi: Pronssitähti - Virtaklaani (EE)

10.08.2018 21:14
Pronssitähti käveli reviirillään hiljaisesti. Naaras oli ajatellut mennä kalastamaan pienessä joessa lähellä Roihuklaanin rajaa. Yleensä hän löysi sieltä myös kauniita kiviä, joita hän voisi pinota pesäänsä. Yleensä kivet olivat loppujen lopuksi vain tiellä, joten ne pitäisi heittää leirin järveen. Ehkä päällikkö saisi olla aivan rauhassa ja kadota omiin ajatuksiinsa. Vaikkakin se oli todella harvinaista ja monet virtaklaanilaiset vain halusivat puhua hänen kanssaan. Kävellessään suosittujen harjoitusmaiden ohi, naaras kuuli Juovasateen äänen kauempana. Pronssitähti varmisti tuulen käyvän oikeasta suunnasta ja kevensi askeltaan. Ollessaan lähempänä naaras piiloutui matalan kiven taakse kuuntelemaan nuoren mestarin opetusta. Mutatassu koetti jotain taisteluliikettä ja sitten kuului käpälänaskelia.
”Juovasade, voitko kertoa minulle jotain? Ihan mitä vain”, oppilas kysyi naaraalta. Hetken hiljaisuus sai Pronssitähden tylsistymään.
”Voin kertoa sinulle yhden tarinan Pronssitähdestä”, juovikas naaras maukui ja sai punaruskeaturkkisen höristämään korviaan. Mikä tämä tarina olikaan, sen hän halusi kuulla.
”Kuulin tämän yhdeltä toiselta virtaklaanilaiselta, joka kuoli muutama kuu sitten. Hän oli suurin piirtein minun ikäiseni. Kerron tämän hänen sanoillaan”, Juovasade maukui ja päällikkö valmistautui kuulemaan tämän tarinan.
”He sanovat, että Pronssitähti syntyi virrasta. Häntä ei tehnyt yksikään kolli, eikä hänellä ollut ikinä emoa. Voit nähdä sen, hänen turkkinsa on kuin aallot, jotka pärskähtävät kiville, hänen jalkansa ovat kuin linnun siivet, jotka leikkaavat vettä, hän on kauniimpi kuin yksikään kuningatar koristamassa soturia, ja kun hän on vihainen, hänen silmänsä ovat kuin taivas, joka sulaa virtaan. He sanovat, että hän syntyi virrasta. Ja hän on aivan yhtä yksinäinen ja aivan yhtä halukas nielaisemaan maailman”, juovaturkkinen lopetti tarinan ja Pronssitähti ei voinut muuta kuin tuijottaa eteensä. Mistä ihmeestä tuo tarina oli tullut? Juovasade toki oli ollut pentu, kun hän oli saanut varapäällikön paikan, mutta kyllähän Ruusuvarsi oli vielä elossa. Ehkei moni muistanut klaaninvanhimman olevan päällikön emo?

Pronssitähti käveli joelle päin. Hän oli järkyttynyt kuulemastaan. Nopeasti Juovasateen lopetettua punaruskeaturkkinen oli livennyt paikalta selvittämään ajatuksiaan. Kyllä naaras ymmärsi, että nuori juovaturkki oli vielä tarpeeksi nuori kuuntelemaan tuollaista hölynpölyä. Silti hän ei voinut olla tuntematta surua. Pronssitähti oli ollut joku ennen niin sanottua tuhoaan. Tarinat unohtivat, että hänet oli tehty lihasta ja verestä. Tehty kieroista virneistä, varovaisista tassuista, auringonnousun värisistä silmistä. Tarinat unohtivat, että hän oli etevä, kuten isänsä. Oli surullista, ettei kukaan välittänyt.

Vastaus:

18 kp:ta!

Oli kyl ihana tarina, pakko sanoo :'D

Nimi: Valkotähti ~ Sirppiklaani (Fiery)

10.08.2018 19:58
Lihakseni toimivat nopeammin kuin ajatukseni. Naaraspennun sanojen perusteella säntäsin ulos pesästäni nopeasti kuin taivaalta iskevä salama. Näin kauhuissaan olevan pennun, ja loikkasin tämän luo napatakseni tätä niskanahasta kiinni. Nostin tämän ja kannoin takaisin leiriin, pesääni sisään. Laskin tämän maahan hieman hengästyneenä. Olin minäkin säikähtänyt pennun sanoja. Oli vielä yö, ja minusta päivällä oli aina parempi selvittää asioita. Silt penturaukka ei varmaankaan uskaltanut silmiään sulkea tapahtuneen jälkeen. Nuolaisin Säälipentua rauhoittavasti.
"Jos haluat, voit nukkua täällä yön. Minä valvon sinua. Jos joudut Pimeyden Metsään takaisin, huomaan sen varmasti. Herätän sinut niin että pääset sieltä heti pois", ehdotin yrittäen kuulostaa lempeältä ja rauhalliselta.
"Enkä usko että he tulevat silloin, jos olet minun kanssani. Jutellaan asioista ja selvitetään ongelmasi aamunkoitteessa. Nyt sinun täytyy levätä."
Huokaisin hiljaa. Miten kamalia Pimeyden Metsän kissat voisivat olla? Uhkailisivat pentua näin, ja veisivät tämän yöunet pelon takia? Ajattelisivat pennusta kumppania, ja uhkaisivat tappaa? Puristin kynteni maahan. Vannoin itselleni, että jos joskus tapaisin nämä kissat, kynsisin heiltä silmät päästä.
"Täällä voit nukkua rauhassa", toistin hiljaa saadakseni pennun rauhoittumaan. Päästäisin vaikka koko klaanin nukkumaan pesääni, mutta päästän Pimeyden Metsän kissat vainoamaan klaanitovereitani vain kuolleen ruumiini yli.

//tämmöne vähä lyhempi ny :) Ginewra? Haluutko muute et kutsun sua Ginnyks vai Giwaks?

Nimi: Tiikerituli - Roihuklaani (EE)

09.08.2018 19:28
Tiikerituli istui syömässä oravaa. Kajokaiku istui kauempana Mustakäpälän kanssa ja he näyttivät nauravan jollekin asialle. Ruskeaturkkinen kolli kohautti lapojaan ja huokaisi, kun Mustakäpälä nousi ja tassutti pentutarhalle. Hänkin halusi joskus tavata sen oikea naaraan, jonka kanssa voisi saada pentuja. Pennut olisivat klaanien rakastetuimpia ja parhaiden hoidettuja. Kajokaiku tassutti lähemmäs ja istahti kollin viereen. Naaras avasi suunsa:
”Meitä Liekkikynsiä ei ole montaa tällä hetkellä.” Kellanpunaturkkinen katsoi keltaisilla silmillään raitaturkkista. Klaanitoveri sai Tiikeritulen mukavammalle ololle.
”Ehkä joku Mustakäpälän ja Lummekukan kolmesta pennusta haluaa kouluttautua?” Tiikerituli maukui ehdottaen ja sai Kajokaiun kurtistamaan kulmiaan. Ruskeaturkki mietti, että tekikö jotain väärää ja hänen häntänsä kiemurteli jäykästi puolelta toiselle.
”Enpä tiedä. Luuletko kenenkään heistä olevan siihen tarpeeksi voimakkaita ja rohkeita?” Kajokaiku maukui epäilevästi ja katsahti pentutarhalle, johon hänen veljensä häntä juuri katosi.
”He ovat sukua sinulle”, Tiikerituli maukui ja heitti iloisen hymyn ystävälleen. Naaras katsoi häntä epäilevästi, mutta purskahti nauruun ja hetken he vain nauroivat. Sitten Kajokaiku nousi ja heilautti - hymy kasvoillaan - häntäänsä ja käveli hakemaan saaliskasasta myyrän. Kolli heilautti hieman nauraen päätään. Kellanpunainen naaras oli paras mahdollinen ystävä, ainakin, kun hän oli yksi erikoisjoukon jäsenistä. Viimeiset puraisut oravasta ja sitten kolli katsahti ympärilleen. Lehmustähti istui pesänsä edessä ja nuoli käpäläänsä. Noustessaan ylös ja suunnatessaan päällikköä kohti, kolli mietti, mistä puhuisi naaraalle. Ruskeankirjavaturkkinen naaras huomasi Liekkikynnen lähestymisen ja laski tassunsa.
”Hei, Tiikerituli. Onko sinulla jotain tärkeää asiaa?” Lehmustähti maukui, selvästi mielenkiinnosta. Raitaturkkinen ravisti päätään ja päällikkö jatkoi käpälänsä pesua. Tiikerituli istahti naaraan vierelle ja tuijotti vain ilmeettömänä eteensä.
”Kuka oli sinun esikuvasi, kun kasvoit?” kolli kysyi ihan vain, koska se tuli mieleen ensimmäisenä. Naaraan vihreät silmät täyttyivät muistoista, joista Tiikerituli ei tiennyt mitään.
”Varmaankin edeltäjäni. Halusin aina olla hänen kaltaisensa”, Lehmustähti vastasi hiljaa ja katsoi Liekkikynttä.
”Olen kuullut hänestä tarinoita. Hän kuulosti hyvältä päälliköltä”, kolli sanoi ja nyökkäsi hymy kasvoillaan. Hiljaisuus levittäytyi kahden roihuklaanilaisen välille, eikä raitaturkki halunnut rikkoa sitä, joten hän lähti nopeasti kohti sotureiden pesää. Sen lähelle Tiikerituli laskeutui makuulle ja nautti myöhäisen viherlehden viimeisistä auringonsäteistä.

Vastaus:

10 kp:ta!

Nimi: Heijastustassu - Nummiklaani (EE)

08.08.2018 15:53
Heijastustassu nousi hiljaisesti istumaan ja puhdisti huolellisesti korvassaan olevan haavan. Kukaan ei saisi hänestä olla huolissaan, ei kukaan. Silmusadekaan ei saisi koskea käpälälläkään pentuunsa. Kävellessään leiriaukiolle naaras veti kasvoilleen huolettoman hymyn, vaikka sisällään hän mietti ankarasti. Peilitassu oli ollut hieman haastavampi, kuin kukaan muu, jota vastaan hän oli ikinä taistellut, jos ei Pimeyssielua laskettu mukaan. Kuitenkin naarasoppilas halusi jonkun vähemmän haastavan seuraavaksi, jotta voisi koettaa eri tekniikoita tähän. Juuri aloittanut pentu- tai oppilasharjoittelija olisi täydellinen kohde. Hiljaa Heijastustassu lähetti pyynnön salaiselle mestarilleen ja mietti muita asioita. Jos hän ja Peilitassu tapaisivat kokoontumisessa, ei ehkä olisi hyvästä alkaa juttelemaan. Katseet ja tervehdykset voisi hiljaisuudessa vaihtaa, muttei mitään sen enempää. Toivottavasti Risasulka toisi kollin useammin harjoittelemaan. Naaras kaipasi jo hieman Veritassuakin, vaikka Murhamieli oli hänen mielestään hyvin vastenmielinen. Kyllä oppilas vanhempaa kolliakin kestäisi, ainakin oli pakko yrittää. Heitä kahta Pimeyden Metsän kissaa ei ollut näkynyt pitkään aikaan. Joskus koulutuksensa alussa naaras oli harjoitellut Veritassun kanssa, mutta sitten Pimeyssielu oli sanonut heillä olevan kiireitä. Varmaankin Murhamieli vain laiskotteli poikansa kanssa jossain Synkän Metsän kolkassa.

Hetken päästä Hiillosmieli tuli sotureiden pesästä hieman haukotellen. Punertavan kirjava häntä viittoi oppilasta luokseen. Nopeasti Heijastustassu kipitti hymy naamallaan mestarinsa luokse. Kolli johdatti heidät hiljaisuudessa ulos nummelle ja heidän tavalliselle harjoittelupaikalle. Kaiken aikaa naaras hyräili ja Hiillosmieli näytti hyvin ärsyyntyneeltä. Vihdoin punertavaturkkinen istui alas ja Heijastustassu teki samoin, jättäen heidän väliinsä pari hännänmittaa.
”Tänään harjoittelemme taistelua, vaikkakin vain joitain yksinkertaisia liikkeitä”, Hiillosmieli maukui ja naaraan sisällä tuntui pettymys. Mestari ei todellakaan auttanut häntä koulutuksessaan, enemmän Pimeyssielu siinä auttoi. Salainen mestari sentään opetti hänelle oikeita taisteluliikkeitä. Kirjava kolli nousi ja näytti hännällään kanervaa.
”Kuvittele, että tuo kanerva on pahaa-aavistamaton tunkeilija. Sinun täytyy hiipiä sen taakse ja potkaista sitä takajaloillasi. Sinun täytyy laskea etäisyys hyvin tarkasti, jotta saat mahdollisimman hyvän voiman potkuusi”, Hiillosmieli maukui ja ponnisti sitten takajaloillaan ja kun ne olivat ilmassa, hän potkaisi kanervaa. Kolli osui varpuja ja tallasi ne. Juovaturkkisen teki mieli tuhahtaa, mutta piti hymyn kasvoillaan, kun oli naaraan vuoro koettaa liikettä. Keskittynyt ilme valtasi juovikkaat kasvot ja hän ponkaisi takajaloillaan ilmaan, mutta potkaistessaan oppilas huojahti, eikä osunut kanervaan. Hieman pettyneenä itseensä Heijastustassu valmistautui koettamaan uudestaan.

Heijastustassu käveli takaisin leiriin Hiillosmielen jälkeen. Hän oli saanut tasapainonsa kuntoon takapotkussa ja oli tyytyväinen itseensä.
”Voit nyt mennä hakemaan tuoresaaliskasasta syötävää. Sitten voit hakea parantajien pesästä hiirensappea ja voit mennä poistamaan Pähkinäpuron ja Närhikukan turkeista punkkeja”, Hiillosmieli maukui vielä ja lähti sitten omille teilleen. Hopeanharmaa oppilas lähti myrskyisen näköisenä saaliskasalle ja valitsi itselleen pulskan myyrän. Hän tassutti oppilaiden pesän eteen ja aloitti nakertamaan jyrsijää.

Vastaus:

12 kp:ta!

Nimi: Kärpästassu ~ Sirppiklaani (Ginewra)

08.08.2018 13:38
”Tästä lähin sinut tunnetaan Kärpästassuna. Mestarinasi toimii Kanervahäntä.”

Kärpästassu havahtui unestaan – joka toisti edellisen auringonlaskun ajan ihanat tapahtumat - hätkähtäen. Hän avasi sinertävät silmänsä ja katseli hetken makuualusellaan maaten pesän lehtikattoa. Hän ei aluksi muistanut, että oli nyt jo oppilas ja miettikin siksi hetken, missä oli.
*Äh, olen oppilaiden pesässä. Tietysti…* hän ajatteli huvittuneesti ja nousi istumaan. Hän nuoli hopeanharmaata rintaansa vaaleanpunaisella kielellään. Olipa turkki yön jälkeen sotkussa…

Kärpästassu päätteli hetken kuluttua pesästä ulos sipsutellessaan, ettei voinut olla vielä aamu. Oli nimittäin vielä viileää ja hämärää. Se ei kuitenkaan haitannut naarasta lainkaan – häntä ei väsyttänyt yhtään!

Pian Kärpästassu huomasi aukion toisella laidalla, sisäänkäynnin edessä tutun, kauniin kissan.
”Kanervahäntä!” Kärpästassu hihkui innoissaan ja loikki mestarinsa luo.
”Hei, Kärpästassu!” Kanervahäntä kehräsi ja nuolaisi Kärpästassun korvaa punaisella kielellään.
”Olet melko aikaisin liikkeellä tänään. Eikö nukuttanut?” suurempi naaras jatkoi hymyillen aurinkoisesti.
”Ei väsyttänyt. En malta odottaa, että näytät minulle reviiriä!” Kärpästassu hihkui, ja hyppi innoissaan paikoillaan. Kanervahäntä nauroi oppilaalleen hilpeästi.
”Mutta miksi sinä olet täällä?” Kärpästassu kysyi naaraassoturilta ihmeissään. Hän istahti hieman kohmeiseen maahan ja jäi katselemaan mestariaan pää kallellaan.
”Minulla on vartiovuoro. Se alkoi juuri ennen tuloasi ja loppuu, kun ensimmäiset kissat alkavat heräillä.”
”Ja sittenkö menemme ulos leiristä?” Kärpästassu naukui ja hänen pieni peppunsa ponnahti taas maasta ylös. Naaras ei oikein vielä osannut hallita intoaan…
”Totta kai menemme! Näytän sinulle silloin reviirin ja auringonlaskun aikaan saalistamme", Kanervahäntä selitti hymyillen. Kanervahännän hymy oli ihana!
”Selvä, nähdään myöhemmin!”

Hieman ennen auringonhuippua Kärpästassu ja Kanervahäntä sitten lähtivät matkaan. Kärpästassu pystyi vain vaivoin pakottamaan tassunsa kävelemään hiljakseen Kanervahännän perässä. Tämä oli hänen ensimmäinen kertansa leirin ulkopuolella ja hän melkein räjähti innostuksesta ja uteliaisuudesta!
”Taidat pitää tästä hämärästä reviiristämme?” Kanervahäntä naukui huvittuneena ja katseli oppilastaan, joka katseli ympärilleen haltioissaan. He olivat kävelleet vasta vähän matkaa, mutta silti Kärpästassu näytti todella kiinnostuneelta.
”Kyllä! Minusta on vain outoa, että leirissä on aina niin valoisaa, mutta täällä on melkeinpä pimeää!” Kärpästassu ihmetteli. Kanervahäntä nauroi hänen ihanan pöllämystyneelle ilmeelleen.
”Olet todella suloinen", Kanervahäntä kikatti. Kärpästassu yhtyi hänen nauruunsa onnellisena.
*Kanervahäntä on paras mestari, mitä maailmassa on!*

Hetken kuluttua Kärpästassun tassuja jo särki hieman vaikeakulkuisella, hämärällä reviirillä tarpomisesta. Hän pysähtyi ja irvisti mestarilleen sanoen:
”Polkuanturoihin särkee.”
”Se on normaalia uusille oppilaille. Et vain ole tottunut kävelemään terävien kivien ja keppien päällä”, Kanervahäntä selitti hymyillen myötätuntoisesti. Hän kuitenkin myös tassutti oppilaansa luo ja käski tämän istua alas hieman kostealle sammalelle.
”Sopiiko, jos tutkin vähän tassujasi?” hän naukui.
”Ööh… Selvä. Mutta miksi?” Kärpästassu naukui ja nosti toista etutassuaan sen verran maasta ylös, että hänen mestarinsa saattoi nähdä pahasti punoittavan anturan.
”Tahdon nähdä, miltä se näyttää…” Kanervahäntä mumisi ajatuksissaan.
”Voi harmi, se vuotaa hieman verta", mestari jatkoi selvästi harmissaan.
”Taitaa kirvellä?”
”Joo…”
”Noh, jos kierretään nyt vain puolet reviiristä ja palataan sitten leiriin, niin parantaja hoitaa tassusi kuntoon auringonlaskun aikaan mennessä? Voimme silloin kiertää lopun reviiristä ja samalla saalistaa", Kanervahäntä naukui. Naaras ilmeisesti tiesi, ettei verta vuotavilla polkuanturoilla ollut kovin ihanteellista tassutella pitkin metsiä.
”Sopii", Kärpästassu naukui ja laski etutassunsa alas. Hän nousi seisomaan hiukan irvistäen.
”Jatketaan sitten.”

Hieman myöhemmin Kärpästassu ja Kanervahäntä taapersivat rinnakkain parantajan pesään.
*Jo ensimmäinen päivä tuottaa tuskaa…* Kärpästassu ajatteli istahtaessaan parantajan eteen selittämään tapahtunutta ja irvisti huvittuneena. Noh, kohta kipu olisi kumminkin poissa. Naaras ei malttanut odottaa seuraavaa kertaa leirin ulkopuolella!


Vastaus:

18 kp:ta!

Nimi: Ginewra

08.08.2018 13:37
Huomasin, että äskeiseen tarinaani olin vahingossa laittanut oman nimeni, enkä Säälipennun... Anteeksi siitä (ja tuplista)!

Nimi: Ginewra

08.08.2018 07:33
”Kaikki ei todellakaan ole hyvin!” Säälipentu ulvahti ja painoi päänsä päällikön puhutellessa häntä.
”Minä jouduin taas Pimeyden metsään, vaikken halunnut!”
”Ja lupasin vielä, että käyn heidän luonaan aina ja tottelen vain heitä! Ja että otan vanhemmaksi tultuani Veritassun kumppanikseni…” Säälipentu piipitti.
”Olisin muuten kuollut!” hän rääkyi. Miksi näin pienen kissan täytyi kohdata aina uudelleen ja uudelleen kuolema, vaikkei hän halunnut vielä kuolla? Miksi hänen täytyi aina pelätä? Miksi kaikki aina ahdistivat häntä ja pakottivat tekemään asioita, joita hän ei halunnut?
”Elämä on epäreilua!!” Säälipentu kirkui niin kovaa kuin osasi. Hän oli niin vihainen Murhamielelle ja Veritassulle, niin peloissaan ja niin kauhuissaan, että ei enää halunnut seisoa juuri siinä missä hän nyt seisoi. Hän vain halusi pois, kauas pois, missä ei tarvinnut pelätä kuolemaa tai toisten irvailuja. Niinpä hän juoksikin päällikön pesästä pois, keskelle aukiota, jossa hän huusi:
”Minä haluan kuolla!”

Epätoivo ja kauhu sumensivat Säälipennun silmät, kun hän juoksi ulvoen pois leiristä. Miksi hän ei olisi voinut kuolla samoin kuin emo? Hän ei halunnut enää elää!

//Tooosi lyhyt tuli, mut jatkatko Fiery? :3

Vastaus:

5 kp:ta!

Nimi: Valkotähti ~ Sirppiklaani (Fiery)

07.08.2018 21:11
Juoksin jälleen liukkailla kallioilla. Varjokissa oli aivan perässäni, ja yö yöltä se alkoi olemaan nopeampi, ja sai minut nopeammin kiinni. Kun olin jälleen huohottaen umpikujassa, toisella puolellani jyrkkä kallio, toisella puolella rotko jonka pohjalla virtasi synkkä vesi, takani kallionseinämä ja edessäni varjokissa, katsoen minua maireasti hymyillen. Vaikka tiesinkin, mitä unessa tapahtuisi seuraavaksi, se tuntui aina niin aidolta, etten pystynyt olemaan pelkäämättä. Tuntui kuin uni olisi ollut osa toista todellisuutta...tulevaisuutta. Tunsin kylmät vesipisarat turkillani erittäin selkeästi. Huohotin väsyneenä. "Mitä sinä minusta oikein haluat!?" Maukaisin sähähtäen varjokissalle. Odotin sen jo sanovan tutut sanat, mutta yllättäen se sanoikin: "Lopun valmistelu on alkanut, Valkotähti. Pian syvät mustat virrat virtaavat entistä voimakkaammin."
Yllätyksestä säikähdin, peräännyin, ja takajalkani lipesi kalliolta. Järkytys valtasi minut, kun upposin jääkylmään synkkään virtaan. Taas se veisi minut. En jaksanut edes yrittää, suljin silmäni, ja annoin itseni upota pohjaan. Tunsin selkäni koskettavan kylmää kiinteää pohjaa. Pohjassa virtaus ei käynyt, ja kaikkialla oli jotenkin...rauhallista. Sitten kuulin jotain.
"Valkotähti?" Kuului heikko maukaisu jossain. *Mitä?* mietin hiljaa.
"Valkotähti?" Ääni kuului uudelleen. Räväytin silmäni auki. Minun olisi päästävä pintaan. Aloin kauhomaan voimakkaasti, ja kirkas pinta tulikin näkyviin. Pärskäytin vettä saadessani pääni pinnalle ja haukoin henkeä.

Sitten avasin silmäni, ja olin jälleen pesässäni, nousim ylös henkeä haukkoen. Sitten huomasin, että pimeän pesäni suulla oli Säälipentu, katsoen minua hiukan vaivaantuneesti. Tiesin ettei kaikki olisi kunnossa. Tiesin sen. Varjokissa puhui eri tavalla kuin ennen unessani. Tämän pennun ääni sai minut nousemaan virran pohjasta. Koska nousin sieltä, tiesin että minulla olisi jotain tärkeää tehtävää. Ja nyt pentu oli pesäni suulla. Oliko hänellä asiaa Pimeyden Metsän kissoihin liittyen?
"Säälipentu?" Maukaisin kysyvästi.
"Kaikki hyvin?"

//Ginny? :))

Vastaus:

5 kp:ta!

Nimi: Säälipentu ~ Sirppiklaani (Ginewra)

07.08.2018 16:05
Kun pelokkaasti inahteleva parantaja levitti kirvelevää salvaa pikkuisen Säälipennun kipeisiin haavoihin, pentu uskalsi ensimmäisen kerran Valkotähden selostuksen jälkeen puhua.
”O-olen pahoillani, todella pahoillani…” hän vikisi hiljaa siniset silmät levällään silkasta kauhusta. Hän olisi todellakin voinut kuolla minä hetkenä hyvänsä Pimeyden metsässä!
”Minä oikeastaan päätin jo etten mene sinne enää… Minua pelotti liikaa kun Veritassu näytti tappopuraisua…”, Säälipentu tunnusti hiljaa. Tämä oli ensimmäinen kerta kun pentu avautui peloistaan kellekään. Hänhän oli päättänyt, ettei luottaisi kehenkään enää koskaan. Valkotähti ja tämä vihreäsilmäinen parantaja vaikuttivat kuitenkin luotettavilta…
”Olet todella viisas, Säälipentu, kun et enää palaa sinne", Valkotähti kehräsi hiljaa pennun suuren korvan vierellä. Pentu oli kuitenkin kuulevinaan päällikön äänessä pienen pelon väristyksen, mutta ehkä hän vain kuvitteli.

”Valmista tuli. Miltä tuntuu?” parantaja naukui lopulta pitkältä tuntuneen ajan kuluttua. Pentu ei ollut huomannutkaan, ettei haavoja enää kirvellyt!
”Todella hyvältä!” Säälipentu naukui ja pomppasi seisomaan pieneltä makuualuseltaan, jolla hän oli maannut parantajan hoitaessa häntä.
”Otahan varovasti nyt muutaman auringonnousun ajan", parantaja kehräsi huvittuneesti, kun pentu viipotti lyhyt häntä puuhkana pystyssä kiitoksia huudellen pois pesästä.

Sinä iltana Säälipentu kävi hyvillä mielin nukkumaan. Haavoja ei enää kirvellyt, mihinkään ei kolottanut ja hän jo odotti pääsevänsä juttelemaan seuraavana auringonnousuna uudelleen Valkotähden kanssa. Päällikkö oli oikeastaan aika mukava, vaikka kaikki oppilaat aina naukuivatkin:
”Jos et ole kunnolla, Valkotähti syö sinut! Niin kävi minun ystäväni emon parhaan ystävän isän isälle!”

Pian Säälipentu nukahti iloisesti rauhalliseen uneen. Hän joutuisi pian kuitenkin heräämään uudelleen, eikä kylläkään kovin mieluisassa paikassa…

Säälipentu avasi siniset silmänsä hätkähtäen. Eihän nyt voisi olla vielä aamu?
”Tervetuloa. Tämä taitaakin olla viimeinen käyntisi", kuului yhtäkkiä raivostunutta murinaa. Säälipentu hypähti tassuilleen nopeasti ja vilkuili ympärilleen synkkään metsään pelokkaasti. Ei hän olisi tänne halunnut tulla...
”Minun oli pakko kertoa!” hän uikutti hiljaa.
”Ei olisi ollut pakko. Lupasit olevasi uskollinen meille, etkä Valkotähdelle!” Murhamieli sähisi ja ryntäsi metsästä Säälipennun takaa. Hän raapi pennun selkää terävillä kynsillään ja otti sitten naaraan niskanahasta kiinni. Hän heitti välinpitämättömästi pennun sivumpaan, jossa pienemmät kynnet käänsivät hänet vatsalleen ja sivalsivat vatsaa.
”Petturi", Veritassu kuiskasi.
”Aiotko tappaa minut?” Säälipentu uikutti.
”Aion.”
”Mutta… Minä…” Säälipentu yritti keksiä jotain pelastuksekseen.
”Minä rakastan sinua!” Säälipentu huusi epätoivoissaan, kun ei muutakaan keksinyt. Ja olihan se osittain tottakin; hänhän oli ollut aluksi Veritassuun hiukan ihastunut.
”Ai", Veritassu naukui hiljaa ja hänen silmistään sammui raivokas viha, joka oli äsken palanut hänen meripihka silmissään. Ilmeisesti Säälipennun valhe saattaisi toimiakin…
”Veritassu, tapa jo!” turhautuneen kuuloinen Murhamieli huusi ja jolkotti lähemmäs heitä.
”Mikä kestää?”
”Hän… hän rakastaa minua", Veritassu naukui. Hän irrottautui Säälipennusta ja käveli kauemmas. Murhamieli seurasi poikaansa äristen vihaisesti. He jäivät jonkin matkan päähän juttelemaan kuiskien keskenään.

Lopulta Murhamieli ja Veritassu tulivat takaisin Säälipennun luo.
”Jätämme sinut henkiin jos lupaat edelleen harjoitella meidän kanssamme aina, totella meitä ja…” Murhamieli naukui ja alkoi hymyillä maireasti.
”…ja otat Veritassun kumppaniksesi hieman vanhemmaksi tultuasi.”
”Lupaan! Sopii!” Säälipentu naukui huojentuneena. Vaikka hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa, hän ainakin jäi henkiin!

Herätessään seuraavana aamuna Säälipentu oli kauhuissaan. Miksi hän oli mennyt lupaamaan Murhamielelle yhtään mitään!? Eihän hän oikeasti edes rakastanut Veritassua vaan vihasi häntä, koska hän oli jo kahdesti melkein tappanut hänet! Säälipentu päätti mennä puhumaan heti Valkotähdelle. Kun asia oli näin tärkeä, edes päällikkö ei varmasti panisi pahakseen aikaista herätystä.

Saapuessaan hämärään päällikön pesään, jonne aamuauringon himmeät säteet eivät vielä yltäneet, Säälipentu naukui hiljaa:
”Valkotähti, minulla olisi asiaa…”




Vastaus:

17 kp:ta!

Nimi: Heijastustassu - Nummiklaani (EE)

07.08.2018 15:05
Heijastustassu istui katsomassa nummiklaanilaisten touhuja. Ilta oli hämärtymässä ja kohta jokaisen olisi mentävä nukkumaan. Naaras ei halunnut kutsua yhtäkään näistä kissoista klaanitoverikseen, he kaikki olivat pettäneet hänet. Oppilaalle oli tuotettu tuskaa aina syntymästä asti. Nuokkupennun kuolema oli hirveä menetys. Lumitassu oli lähtenyt Lumiklaaniin ja jättänyt sisarensa yksin. Soturikoulutus oli yllättävän tylsää klaaneissa, eikä Tuulijuoksijoihin liittyminen ollut ikinä kiinnostanut naarasta. Juovaturkkinen nuolaisi huuliaan vielä kerran ja katsoi hiiren jäänteitä. Ei hän enää malttanut syödä, hänellä oli tärkeämpää tekemistä. Hitaasti Heijastustassu tassutti makuualuselleen ja sulki silmänsä. Hän tiesi, että he odottaisivat häntä.

Pian hän kävelikin kylmällä maalla ja tähyili hämärään. Harmaat puut olivat jotakuinkin tuttuja hänelle ja polku oli tallattu hänen kuljettavakseen. Vilkaistessaan taivaalle, se oli tumma ja tähdetön. Kylmä ilma värisytti naarasta joka kerta, mutta hän ei välittänyt. Joki, jonka Heijastustassu ohitti, oli paikoillaan. Jatkaessaan matkaansa oppilas tunsi kodin tunteen voimistuvan, vaikka tiesikin paikan olevan karu ja iloton. Tähän hän vain oli tottunut.
Tullessaan aukiolle Heijastustassu näki kaksi vierasta kissaa, jotka odottivat selvästi naaraan saapumista. Sitten kolmas kissa astui varjoista ja sai oppilaan piristymään.
”Hei, Heijastustassu! Olet hieman myöhässä”, maukui Pimeyssielu ja nuolaisi hellästi juovikasta korvaa. Heijastustassu kehräsi hieman ja avasi suunsa vastaukseen:
”En halunnut vaikuttaa epäilyttävältä. Keitä he ovat?” Kaksi muuta kissaa kävelivät eteenpäin ja haamukissa kumarsi hieman.
”Minä olen Risasulka, yksi Pimeyden Metsän sotureista”, hän maukui ja jatkoi, ”ja tämä on oppilaani Peilitassu.” Peilitassu heilautti valkoista häntäänsä, joka ei todellakaan sopinut muuhun mustaan turkkiin.
”Tänä yönä harjoittelemme kaksintaistelua käytännössä. Ja muistakaa, tämä ei ole leikkitaistelu. Käyttäkää kynsiänne!” Pimeyssielu maukui ja siirtyi Risasulan kanssa aukion reunaan.

Heijastustassu lähti kiertämään Peilitassua irvistäen hampaitaan. Kolli teki samoin. Naaras aavisti toisen oppilaan valmiuden hyökkäämiseen. Hän tarkkaili mustaturkin katsetta. Yhtäkkiä Peilitassu syöksähti eteenpäin, mutta juovaturkki oli valmiina. Hän väisti tuota ja kollin ohi mennessä hän raapaisi tuota mustaan kylkeen. Peilitassu sähähti ja hänen vihreät silmänsä olivat hämmästyneitä. Heijastustassu saattoi tuntea tämän olevan häntä nuorempi ja vähemmän koulutettu. Hän hymyili itsekseen ja sai yhtäkkiä korvalleen. Naaras pystyi tuntemaan veren vuotavan haavasta. Naarasoppilas kiersi nopeasti kollin taakse ja puraisi kipeästi valkoista häntää. Peilitassu kavahti kauemmas ja nuoli haavaansa. Heijastustassu näki tilaisuutensa tulleen ja hyppäsi nuoremman selkään, painaen tämän maahan. Vielä sinetöiden voittonsa juovaturkki puri kollin niskaa.
”Hyvä! Tämä on tarpeeksi. Voitte lähteä nyt takaisin”, Risasulka maukui ja kellanpunainen naaras hänen vieressään nyökkäsi oppilaalleen.
”Hyvää työtä Heijastustassu! Seuraavaan yöhön”, Pimeyssielu naukui vielä, ennen kuin Peilitassu ja naaras lähtivät tassuttamaan pois.

”Olit mahtava! Ansaitset voittosi!” Peilitassu maukui Heijastustassulle ja hymyili outoa hymyään. Naarasoppilaan kauniille kasvoille nousi kiero hymy. Tämä kolli oli mukava, oikea klaanitoveri.
”Kiitos. Et sinäkään huono ollut”, naaras maukui ja oli valmis lähtemään takaisin Nummiklaanin reviirille.
”Minä olen Sirppiklaanista, mistä klaanista sinä olet”, Peilitassu maukui vielä ja hänen vihreät silmät loistivat oikeasta kiinnostuksesta.
”Nummiklaanista”, Heijastustassu maukui ja heilautti pitkää häntäänsä, ennen kuin sulki silmänsä. Nummiklaanin tuoksu voimistui ja oppilas vain makasi makuualusellaan, pitäen silmänsä kiinni.

Vastaus:

15 kp:ta!

Nimi: Valkotähti - Sirppiklaani (Fiery)

07.08.2018 09:10
*Ei ole totta...*, ajattelin. Vilkaisin nopeasti parantajaan, ja katseemme kohtasivat. Viestitimme katseillamme toisillemme, ja kävimme äänetöntä keskustelua. En halunnut penturukan säikähtyvän.
"Ei hän voi olla tosissaan!"
"Pimeyden metsä!"
"Se on palannut..."
"Mitä se nyt yrittää?"
"Viime kerrasta on vuosia..."
"Yritän saada hänet tajuamaan virheensä."

Huokaisin syvään, ja käännyin Säälipennun puoleen.
"Kuule...olet kuullut varmasti tarinoita Tähtiklaanista, jonne jokainen soturi menee kuoltuaan. Tähtiklaanissa elävät ylväät soturiesi-isämme, jotka katsovat meitä Hopeahännästä ja suojelevat meitä. Siellä kuolleet soturit elävät onnellisina sukulaistensa kanssa", selitin pennulle, ja tämä nyökkäsi, sillä hän totta kai tunsi tarinat Tähtiklaanista.
"Mutta kaikki kissat eivät ole hyviä. Valitettavasti. On olemassa paikka, jossa tähdet eivät paista koskaan. Jossa on ikuisesti pimeää. Se on nimeltään Pimeyden metsä. Sinne elämässään vääriä tekoja tehneet soturit joutuvat", mau'uin ääni hieman väristen, mutta yritin pitää itseni rauhallisena, ettei Säälipentu huolestuisi liikaa.
"Aikoja sitten tapahtui pahoja asioita. Hyvin pahoja. Pimeyden metsä aiheutti ne. Minua edeltävät päälliköt, ja päälliköt, jotka nyt johtavat klaaneja, olemme vannoneet Tähtiklaanin nimeen ettemme enää puhu siitä. Mutta sanon vain, että he eivät ole oikeasti heidän ystävänsä. He yrittävät vain voittaa sinut puolelleen. Jos kuolisit, he ottaisivat vain jonkun sinun tilallesi. Et merkitse heille mitään. Tiedän, että kuulostan nyt sinusta ilkeältä, mutta ole kiltti ja usko minua. Haluan vain suojella sinua. Jos Pimeyden metsä voimistuu taas, olemme kaikki vaarassa."
"Ole kiltti ja lupaa, ettet mene sinne enää. Näethän mitä he ovat sinulle tehneet!" mau'uin surullisena siitä, että he olivat säälimättömästi vahingoittaneet pientä pentua. Minulle iski voimakas suojeluvaisto Säälipentua kohtaan.
"Kukaan ei saisi haukkua sinua. Eikä kukaan saisi kiusata sinua mistään. Olet vahva soturinalku, ja olen varma, että sinusta kasvaa suuri soturi ilman heidän apuaankin. Olen varma siitä. Ja kun sinusta tulee klaanin mahtavin soturi, he jotka sinua ovat haukkuneet, ymmärtävät virheensä", mau'uin totisena.
"Toivon että ymmärrät. Muista, että jos sinulla koskaan tulee pelko, että he yrittävät tehdä sinulle jotain, tule vain luokseni. Vannon, että annan heille kunnolla köniin", maukaisin. Sitten nyökkäsin parantajalle, joka oli katsonut valmiiksi yrtit Säälipennun haavoja varten. Istuin vieressä katsomassa, kun parantaja levitti pureskeltua hierakkaa Säälipennun haavaa vasten.
"Tämä voi kirvellä hiukan..", tämä maukui. Parantajan äänestä värisi pelko, mutta katsoin tätä tuimasti, kehottaen peittämään pelkonsa pennun edessä.


//jäi vähä lyhyeks, mut jatkatko Ginny? :)

Vastaus:

7 kp:ta!

Nimi: Säälipentu ~ Sirppiklaani (Ginewra)

07.08.2018 08:35
Vain muutama silmänräpäys oli kulunut Säälipennun saapumisesta Pimeyden metsästä takaisin Sirppiklaaniin, kun jo pentu huomasi jonkin olevan vinossa; klaanin päällikkö juoksi huolestuneen oloisena häntä kohti.
”Tämä se tästä vielä puuttui", Säälipentu mumisi turhautuneena ja jopa hieman kauhuissaan. Ehkä päällikkö ei ollut vielä nähnyt kaikkia hänen haavojaan? Piti vain jatkaa peseytymistä sinnikkäästi.
”Mitä oikein tapahtui?” Valkotähti melkein huusi saavuttuaan pienen pennun eteen, joka ei enää edes yrittänyt peittää karvattomia laikkujaan ja veritahrojaan. Säälipennun suureksi helpotukseksi päällikkö näytti kuitenkin puhuvan jollekin lähellä loikoilevalle kuningattarelle, eikä hänelle. Kun kuningatar kuitenkin vain kohautti lapojaan välinpitämättömästi, Valkotähti kääntyi hänen puoleensa ja esitti saman kysymyksen uudelleen.
”E-ei mitään… ehkä…”, Säälipentu änkytti hiljaa. Ei hän voisi kertoa totuutta Valkotähdelle, koska Murhamieli oli kieltänyt! Jos hän kertoisi, saisikohan hän entiseltä ’mestariltaan' surmansa?
”Kyllä varmasti jotain on tapahtunut! Mutta nyt mennään parantajan pesään, kerro sitten myöhemmin", Valkotähti naukui suunnattoman huolestuneella äänellä ja Säälipennun sydäntä kirpaisi hetken aikaa suru. Miten paljon mielenvaivaa hän mahtoikaan aina niin kiltille Valkotähdelle aiheuttaa?

Pian Säälipentu saapui Valkotähden perässä parantajan pesään. Pesä oli lämmin ja tuoksui yrteiltä, eikä pentu hetkeäkään vastustanut ajatusta köllähtää vain maahan ja nukahtaa suloiseen uneen.
”…niin, että voisitko tutkia hänet ja kysyä totuutta? Minulle hän ei sitä kertonut…” päällikkö selitti jotain kauempana seisovalle kissalle. Lopulta tämä kissa tassutti lempeästi Säälipennun luo.
”Saako sinua tutkia hieman?” naaras kehräsi ystävällisesti.
”Saa…” pieni naaraspentu mumisi vastentahtoisesti. Häntä inhotti ajatuskin karvaan makuisista yrteistä suussa ja kauhean hajuisista salvoista turkilla… Mutta jos ke auttoivat kauheaan kirvelyyn, niin siitä vain.
”Oletkos sinä harjoitellut salaa jonkun sinua suuremman kissan kanssa? Nämä hampaanjäljet kuuluvat vähintään yhdeksänkuiselle oppilaalle”, vihreäsilmäinen parantaja kysyi hunajaisen pehmeällä ja mairittelevalla äänellä. Tämä oli ilmeisesti hänen keinonsa saada Säälipentu kertomaan totuus.
”En", Säälipentu valehteli sujuvasti. Hän röyhisti rintaansa ylpeänä ja jatkoi sitten:
”Olen hyvä ilman koulutustakin.”
”Tästä asiasta on turha valehdella. Taitava parantaja tunnistaa kyllä hampaanjäljistä, minkäkokoisen kissan kanssa olet harjoitellut. Ei tuollaisia haavoja mistään pentujen leikeistä saa", hieman kauempana istunut Valkotähti mumisi. Säälipentu oli jo unohtanut, että päällikkökin oli paikalla.
”Se oli totuus", naaraspentu toisti uudelleen.
”Ei ollut. Sinulla itselläsi, eikä muillakaan pennuilla ole myöskääm näin paksuja kynsiä", parantaja naukui tällä kertaa hieman pisteliäämmin ja silitti hännällään Säälipennun kylkeä. Pentu kavahti sivullepäin ja ulvaisi kivusta.
”Taitaa tehdä kipeää", parantaja naukui hiljaa, mutta tällä kertaa hieman irvaillen.
”Kerro nyt totuus vain, niin sitten levitän turkkiisi salvaa, joka auttaa", suurempi naaras naukui nyt jo huolestuneesti vakavoituneena.
”No selvä sitten…” Säälipentu naukui hiljaa.
”Olin metsässä kävelyllä…”
”Et sinä kyllä siellä ollut, olin itse vartiossa eilisen illan ja tämän aamun, eikä kukaan liikkunut leirissä", Valkotähti naukui terävästi.
”Kerro totuus.”
”No…”
”En tiedä saanko minä. Minua kiellettiin…”
”Se oli päällikön ja parantajan yhteinen määräys.”
”No selvä on… Olen harjoitellut unissani kahden kissan – Murhamielen ja hänen poikansa Veritassun - kanssa. He ymmärsivät minua, vaikka klaanissa kukaan ei ymmärrä. He olivat minun kanssani samaa mieltä siitä, ettei ole reilua kiusata minua – niin kuin kaikki tekevät aina. Murhamieli lupasi kouluttaa omassa metsässään minua joka yö, jotta olisin oppilaana parempi kuin muut ja kaikki huomaisivat kykyni, vaikka nyt minua pilkataankin pienestä koostanikin. Sitten kun olisin vahvin, kukaan ei enää kiusaisi minua. Tällä kertaa kuitenkin he opettivat minulle tappopuraisua, ja Veritassu melkein surmasi minut! Mutta ei se haittaa, eivät he pahaa varmaan tarkoittaneet", Säälipentu naukui ylpeästi. Vihreäsilmäinen naarasparantaja henkäisi kauhuissaan ja Valkotähtikin näytti puulla päähän lyödyltä.
”Sinä olit…” parantaja aloitti ääni pelokkaasti väristen.
”…Pimeyden metsässä.”

//Jatkaisitko, Fiery? :)

Nimi: Sulkasydän-virtaklaani(arpi)

06.08.2018 13:48
Nousin ylös pediltäni ja venyttelin itseni. Istuin alas ja aloin peseä haavojani tietenkin joku klaanista ne näkisi mutta ei se kai haittaa? Suin vatsani haavan huolellisesti koska se oli isoin ja tulehtuisi helpoiten. Nousin ylös ja kurkistin ulos pesästäni, lähdin kävelemään ulos leiristä ja onneksi kukaan ei KAI nähnyt minua. Sujahdin ulos leiristä ja lähdin juomaan pienelle purolle lähellä klaania.

Juotuani tarpeeksi nousin ylös ja pudistelin turkkiani. Lähdin takaisin leiriin kevyin askelin. Pronssitähti oli aiemmin johtanut partiota ainakin kun pienesti heräsin aiemmin. Pääsin turvallisesti pesääni takaisin ehkä joku saattoi minut nähdä muttei se maailmanloppu ollut.

Nimi: Pronssitähti - Virtaklaani (EE)

06.08.2018 11:51
Pronssitähti katseli klaaninsa puuhia ja etsi itselleen tekemistä. Välillä naaras oli ihmeellisen toimeton, eikä hänelle löytynyt juttelukaveriakaan. Joskus hän vain käveli Sulkasydämen pesälle ja koitti puhua parantajalle, mutta tietysti tuo oli kiireinen kaikissa töissään. Ennen päälliköllä oli ollut vanha ystävänsä Sumuaalto, mutta tämä oli kuollut auttaessaan vanhoja erikoisryhmänsä jäseniä. Varapäällikkö oli hyvin uskollinen ja rohkea, mutta ei tainnut olla hänen aikansa klaanin johtoon. Ilveshäntä oli nuorempi, mutta silti hyvä varapäällikkö Virtaklaanille. Hitaasti Pronssitähti nousi paikaltaan ja tassutti lähtevien partioiden luokse. Meripihkanväriset silmät olivat kiinnittyneinä täplikkääseen kolliin ja tullessaan Ilveshännän luokse, naaras maukui päättäväisesti:
”Minä johdan Sirppiklaanin rajapartion, Kevytjoki voi sen sijasta mennä mukaan saalistuspartioon.”

Odottamatta vastausta hän otti paikkansa partion johdossa ja lähti johdattaman joukkoa astinkivien kautta kohti Sirppiklaanin rajaa. Huolettomasti hän hyppi pienien purojen yli ja kiersi lammet ja suoalueet. Vilkaistessaan välillä taakseen, Pronssitähti katsoi, ketkä klaanista olivat mukana. Usvasade ei ollut naaraan pettymykseksi, mutta hänen poikansa Koivuvarjo hölkytteli partion takana. Juovasade kulki oppilaansa Mutatassun kanssa ja selitti reviirin paikkoja. Mutatassu näytti hieman tylsistyneeltä, mutta päällikkö tiesi, että kollin mestari oli ensikertalainen ja halusi kouluttaa oppilaansa mahdollisimman hyvin. Mahlavarsi kulki aivan Pronssitähden takana ja tarkkaili keskittyneenä ympäristöä. Kohta he jo olivatkin rajalla ja punaruskea kääntyi partionsa puoleen.
”Juovasade ja Mahlavarsi, te menette Ahvenlammelle päin Mutatassun kanssa ja voitte metsästää, kun olette saaneet rajan tarkistettua. Minä ja Koivuvarjo menemme tuonne kauemmaksi reviirillemme”, naaras maukui ja lähti Koivuvarjo perässään osoittamaansa suuntaan.

Käveltyään hetken, Pronssitähti ei pystynyt pitämään kuonoansa tukossa kaikilta kysymyksiltä. Jatkaessaan työtään ja haistellessaan ympäristöä, naaras aukaisi suunsa:
”No, miten sinulla on mennyt? Soturina on varmasti paljon tehtävää”, päällikkö maukui rauhallisesti ja sai pentunsa kääntämään katseensa yllättyneenä. Takellellen hieman sanoissaan Koivuvarjo vastasi jotakuinkin tyydyttävästi:
”On-on kyllä ollut tekemistä, mutta olen kyllä ollut soturi aika kauan.” Kolli katsoi emoaan ystävällisesti ja sai naaraan muistamaan, että hänen pentujaan luokiteltiin jo kokeneiksi sotureiksi. Aika oli kulunut jo paljon. Jos Pronssitähdellä ei olisi seitsemää elämäänsä, hän olisi valmis klaaninvanhimpien pesään. Vielä yksi kysymys viipyi vaaleanpunaruskean kielen päällä.
”Entä Usvasade? Onko hän kunnossa?” emon rakkaus hiipi sanoihin ja sai kellanpunaisen soturin painamaan tutunvärisen turkkinsa päällikön kylkeen. Hellä nuolaus poskelle sai surun laskemaan.
”Älä huoli, emo. Tyttäresi on soturi”, Koivuvarjo maukui lohduttavasti ja varmisti naaraan olevan kunnossa. Vuodenaikoihin Pronssitähti tunsi itsensä uupuneelta ja rakastetulta.
”Kiitos. Olet hyvin paljon isäsi kaltainen”, viimeinen kuiskaus kuului päällikön suusta ja he aloittivat matkan leiriinsä.

Vastaus:

12 kp:ta!

Nimi: Nanni-kotikisu

05.08.2018 22:13
Menin omistajani luo ja kiehnäsin tuota kehräten. Bond oli lähtenyt jo ennen kuin omistajani edes näki tuota onneksi. Omistaja ve kasseja jäisen kaapin luo ja alkoi sulloa tavraa sinne. Omistaja kaatoi kuppiini kuivamuonaa ja pikkuisia lihanpaloja. Mouraisin ja aloin syödä kuuliaisesti ruokaa kupistani. Kuivat palaset olivat hiukan mauttomia , mutta söin silti puolet kupista. Latkin lopuksi vettä kupistani ja istahdin pesemään naamani ruuasta. Nousin seisomaan ja kipitin omistajani jalkoihin kiertelemään. Loikkasin pöydälle ja loikkasin omistajani olkapäille. Tuo silitti kädellään päätäni ja istahti tölläyshuoneen pedille.

Loikkasin omistajani syliin ja käperryin siihen kehräten. Omistajani silitti minua päästä ja niskasta. Mouraisin kerran ja jatkoin kehräystäni tasaisesti kunnes kuului koputusta ja pinkaisin piilon tölläys taulun tason alle. Kuului omistajani ja jonkun toisen ääntä ulkoa ja sitten omistaja palasi ison kopin mukana. Omistajani kutsui minut luokseen ja hiivin lähemmäs koppia. Se tuoksui vieraalta ja pelottavalta. Omistaja avasi luukun ja sieltä tuli esiin koiranpentu. Pinkaisin takaisin piilooni ja kyyristyin nurkkaan kauhuissani. Koira haisteli innoissaan ympäriinsä ja heilutteli häntäänsä. Koira oli harmaaselkäinen ja sillä oli mustia pilkkuja ja musta raita harmaan alueen alla. Koiran vatsa oli valkea kuten rintakin.

Syöksyin nopeasti ovelle ja ulos luukusta kuin salama. Loikkasin aidalle ja haistelin ympärilleni "Bond?" kysyin ja kolli ilmestyi puskasta pihaltani. "mitä siinä laatikossa oli?" Bond kysyi "Koiranpentu" sähähdin ja pörhistin turkkiani. Bond oli hypännyt viereeni "Kyllä se siitä rauhoittuu ajan myötä" Bond naukui. Kohautin lapojani ja ravistelin turkkiani närkästyneenä "no en päästä sitä lähelleni vielä ainakaan, se saa kuonoonsa jos tulee lähelle..." . Bond painui vasten minua hymyillen "no missä sinä asut?" kysyin "olen nyt katukissa ja nukun ystäväni kotona usein, ennen minulla oli omistaja mutta hän oli ilkeä joten karkasin. Omistajani myös kuoli pian niinkuin hänen koiransa Burno ja toinen kissansa Siru" Bond selitti. Nyökkäsin pienesti "harmillista" en muuta kyennyt sanomaan.

Vastaus:

6 kp:ta!

Nimi: Valkotähti - Sirppiklaani (Fiery)

05.08.2018 21:38
Nousin ylös ja astelin leirin keskelle. Aurinko oli jo laskemassa, eikä reviiri ollut kovin aurinkoinen, joten halusin auringonsäteiden koskettavan turkkiani niin pitkään kuin vain oli mahdollista. Kun aurinko oli viimein kadonnut lehtimetsikön taa, huokaisin hiljaa. Jokin osa minussa ei pitänyt reviirin varjoisuudesta. Mutta olin sentään täysi sirppiklaanilainen, kai minun pitäisi olla tottunut reviirini ominaisuuksiin. Emoni ei ollut koskaan kertonut minulle, kuka isäni oli, mutta olin aina olettanut sen olleen Oravatuhka, joka oli ollut ennen kuolemaansa arvostettu soturi, ja Puukiipijä. Hän ja Vaahterakasvo olivat olleet kovin läheisiä, mikäli minä jotain hänestä muistan. Oravatuhkalla oli samanlaiset palavan meripihkanväriset silmät kuin minulla. Kolli oli kuollut rajakahakassa kun olin vielä oppilas. Muistan kollin tarkkaan, sillä hän oli ollut Kuutamotähden veli. Emo oli kertonut, että kun hän oli vielä nuori, he kolme, pienet Vaahteratassu, Kuutamotasu ja Oravatassu olivat olleet parhaita ystäviä. Huokaisin haikeasti kun muisto emoni hymyilevistä kasvoista kosketti minua kuin hellä nuolaisu. Nyt emostani ei ollut muuta kuin muisto jäljellä.

Ajatellessani en ollut huomannut, miten tummat pilvet olivat hiljalleen kasaantuneet peittämään taivaan. Kylmä pisara tipahti kuonolleni, mikä sai minut loikkaamaan taaksepäin säikähdyksestä kuin päästään vialla oleva kani. Kettusurma, joka oli ollut syömässä oravaa, katsoi minuun viikset huvittuneesti väristen.
"Älä naura minulle!" tuhahdin turhautuneesti, mutta äänestäni kantautui huvittuneisuus.
"Rohkea päällikkömme joka ei epäillyt kohdata kaksijalkalan koiria kohtasi viimein loppunsa, kun vesipisara yllätti hänet takaapäin...surullista", Kettusurma maukaisi traagisesti. Sitten hän tassutti luokseni ja tökkäisi minua käpälällään.
"Voin tulla mukaan partioon, joka häätää pilvet kiusaamasta päällikköämme", tämä naurahti.
Minua totta vie ärsytti, mutta sitten aloin nauraa itsekin.
"Noh, menehän nyt. Pilvenkarkoituspartio lähtee pian varmasti jo matkaan", mau'uin pukaten naaraan lapaa päälläni. Tämä hymyili, nyökkäsi ja lähti poispäin, varmaankin etsimään Kanervahäntää tai Kultatassua.

Meillä oli tällä hetkellä pulaa oppilaista, mutta onhan meillä onneksi varttuvia pentuja, joista tulee muutaman kuun sisällä oppilaita. Sitä ajatellessani vilkaisin pentutarhalle, ja haukoin henkeä kun näin jotain, mikä säikäytti minut pahemmin kuin kylmät vesipisarat synkältä taivaalta. Pentutarhan suulla istui itseään nuolemassa Säälipentu. Hänen korvassaan oli syvä viilto, ja kasvoissa oli joitain arpia, mitä en kunnolla etäältä nähnyt. Häneltä oli irronnut karvatuppoja, ja hän yritti peittää vertaan pois nuolemalla. Kiiruhdin tämän luo.
"Tähtiklaanin nimeen! Mitä tapahtui?" kysyin järkyttyneenä, ja käänsin katseeni muuan kuningattareen, joka makasi sammalvuoteellaan. Hän katsoi ensin minuun, pyöräytti sitten silmiään ja kohautti lapojaan välinpitämättömästi. Minua ärsytti suunnattomasti kuningattaren välinpitämättömyys pientä haavoittunutta pentua kohtaan. Eihän tuollainen käy!
"Säälipentu, mitä oikein tapahtui?" kysyin pennulta huolissani.
"E-ei mitään.." pentu sanoi hiljaa.
"Kerro minulle nyt! Minun on saatava tietää! Mutta vien sinut ensin parantajan pesälle!", mau'uin, ja tökkäisin pentua hellästi liikkeelle etukäpälälläni.

//Sori jos oli liikaa autohittausta :'D ilmoitin siitä jotai chatissa. Jos oli liikaa, voin poistaa tän tarinan ym. Ja Ginny jos haluut jatkaa?

Vastaus:

9 kp:ta!

Nimi: Suopentu-sirppiklaani

05.08.2018 20:43
Suopentu pomppi auikiolla ja mietti suuria mietteitä "Minusta tulee klaanin paras taistelia ja kiipeilijä ja myös paras hyppiä sekä paras juoksia ja vieläpä PÄÄLLIKKÖ" Hän supisi innoissaan ja istahti pentutarhan eteen. Kolli loikkasi vasten pientä puuta joka oli onnistunut kasvamaan piilossa pentutarhan takana. Suopentu loikkasi alas lyhyestä puusta ja raapi ilmaa takajaloillaan seisten. Hän pyörähti kompelösti ympäri ja loikkasi selälleen kuin puolustamaan. *Mitäköhän Säälipentu tekee?* Suopentu mietti samalla. *No mitä väliä...onhan minulla tylsää yksin leikkiä mutta...ei se ehkä leikkikaveriksi kelpaa. Kai?* Hän mietti ja kierähti pystyyn. Kolli huokaisi syvästi ja lähti häntä laahaten emonsa luo. "No mitäs teit?" emo kysyi "Kiipesin pikku puuhun ja harjoittelin itsekseni" hän naukui hymyillen "Harmi ettei sinulla ole kunnon leikkikaveria" Emoni jatkoi. Suopentu kohautti lapojaan "tai edes kunnon puu" Hän jatkoi ja heilautti häntäänsä kärsimättömästi. "Noin neljän kuun päästä pääset oppilaaksi" emo naukui hymyillen ja laski häntänsö Suopennun selälle.

Suopentu nousi ylös ja kiipesi emonsa päälle "Minä olen sinun valtiaasi!" kolli hihkui. Huureläiskä nauroi ja kaatui kyljelleen. Suopentu ei tippunut vaan onnistui pysymään siinä "Katso kun tapan ketun!" hän huudahti ja loikkasi Huureläiskän hännän päälle ja puri sitä. Huurreläiskä nosti häntäänsä kun Suopentu roikkui hiukan maan yllä hampaillaan "Hei ei noin saa tehdä!" kolli naukui ja tippui hännästä. Suopentu kierähti selälleen pehmeille sammaleille ja sulki silmänsä väsyneenä kaikesta leikistä. Kolli nukahti nopeasti ja kaatui kyljelleen.

Suopentu loikki metsässä nopeasti kuin tuuli ja pian loikkasi puuhun. Kolli kiipesi nopeasti puun latvaan ja loikki pitkin latvoja mapaten samalla 5 oravaa ja 10 lintua. Hän kohtasi 40 soturia matkalla ja voitti kaikki. Suopentu laskeutui hiljaa maahak ja metsästi 100 hiirtä 40 myyrä ja mäyrä. Tämä riista riittäisi koko klaanille kaikkiin vuodenaikoihin! Kolli jäi syömään yhden hiiren ja palasi leiriin kaikki saaliit suussaan. Kaikki onntittelivat kollia ja pidettiin suuret kestit kaikkien klaanien kanssa ja Suopentu soi kaksi jänistä. Suopennun keskeytti liike vieressä ja kolli avasi silmänsö huomatakseen emon häipyneen. Höh se oli NIIIN kiva uni hän mietti kaihoissaan muttei enää väsyneenä.

(tää kirjotusmuoto on mulle outo joten XD ei dissata)

Vastaus:

7 kp:ta!

Nimi: Säälipentu ~ Sirppiklaani (Ginewra)

05.08.2018 17:27
Oli vierinyt muutamia auringonnousuja siitä, kun tarinamme päähenkilö Säälipentu saapui ensimmäisen kerran Pimeyden metsään. Siitä asti hän oli hiipinyt joka auringonlaskun aikaan aikaisemmin ja taas aikaisemmin nukkumaan, jotta saisi nähdä pidempään mestareitaan Murhamieltä ja Veritassua. Tai no, jos aivan totta puhuttiin, niin Säälipentu ei pitänyt heitä mestareinaan lainkaan – Murhamieli tuntui isältä ja Veritassu oli pian kuusikuisen pennun salainen ihastus.

Vaikka oli vasta auringonhuippu, Säälipentu päätti painua nukkumaan. Hän ei malttanut odottaa yhtään kauempaa harjoituksia hänelle tärkeiden kissojen kanssa, joten siksipä hänen olikin toimittava heti.

Säälipentu kipitti pentutarhaan kirjavilla tassuillaan. Hän käpertyi omaan nurkkaansa sammalpedilleen ja sulki siniset silmänsä.
”Täältä tullaan, Murhamieli ja Veritassu!”

Säälipentu saapui tutulle, karulle ja hämärälle aukiolle, jolla Murhamieli ja Veritassu olivat nuokkumassa.
”Hei!” Säälipentu naukaisi ja kipitti kahta suurempaa kissaa kohti.
”Ai hei, Säälipentu!” Veritassu kehräsi. Hän nousi makuupaikaltaan nopeammin kuin hiiri juoksee piiloon pesäänsä ja jolkotti Säälipennun luo. Kolli kehräsi ja nuolaisi Säälipennun poskea.
”Saavut aina aikaisemmin", Murhamieli maukui ja nousi sitten hänkin seisomaan.
”Aloitetaan sitten.”

Kun Säälipentu ja Veritassu olivat menneet vastakkain, Murhamieli aloitti saman alkuselostuksensa kuin aina ennenkin:
”Aloitamme tällä kerralla alussa helpoista hyökkäystyyleistä - niin kuin aina.”
”Säälipentu, hyökkää ensin puusta", Murhamieli jatkoi. Säälipentu nyökkäsi ja kiipesi ketterästi lähimpään, viiden hännän mittaiseen puuhun. Hän oli onnellinen, että Murhamieli oli opettanut hänet ensimmäisellä kerralla kiipeämään niin hyvin.

Pian Veritassukin oli valmis; hän istuskeli varuillaan puun alla, mutta esitti, ettei tiennyt pian tapahtuvasta hyökkäyksestä mitään. Niinpä Säälipentu hyökkäsi karjaisten; hän loikkasi puusta, liu'utti piikinteräviksi kehittyneet kyntensä esiin, karjaisi vertahyytävästi ja laskeutui Veritassun päälle.
”Hienoa! Sitten vaanimistekniikka.”

Lopulta kaikki tylsät hyökkäystekniikat oli käyty läpi. Säälipentu huohotti hieman ja hänen toisesta korvastaan valui verta – Veritassu oli vähäisillä puolustusliikkeillään sohaissut siihen pahasti kynsillään. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa murehtia sitä.
”Nyt Veritassu näyttää sinulle uuden liikkeen, jota klaaneissa ei tiedetä. Se on voittamaton.”
”Hyökkää, Säälipentu", Murhamieli kehotti. Hänen äänensä oli kumman terävä. Siksi Säälipentu loikkasikin varuillaan olleen Veritassun päälle kynnet ojossa ja painoi tämän maahan. Veritassu kuitenkin karisti pennun päältään ja sivalsi häntä kuonoon. Säälipentu rääkäisi kivusta ja syöksyi repimään Veritassun vatsaa kynsillään. Tämä ei tainnut olla enää sitä ’leikkitaistelua' ja siksi pennun sydäntä kirpaisikin, kun Veritassu ulvahti. Hän teki tämän vain Murhamielen mieliksi.

Kun Veritassu oli ulvahtanut, uusi liike näytti tapahtuvan; kolli rääkäisi, sivalsi Säälipentua jälleen kuonoon ja kun Säälipentu yritti antaa takaisin samalla mitalla, Veritassu ponnisti vahvoilla tassuillaan kauniiseen loikkaan ja väisti täten hyökkäyksen. Hän teki ilmassa kauniin pyörähdyksen ympäri ja laskeutui sitten takaisin neljälle tassulleen. Sitten hän rääkäisi uudelleen ja loikkasi häntä puolet pienemmän Säälipennun ylitse, kun pentu ei ollut varuillaan. Hän upotti kyntensä ja hampaansa pennun selkään ja sai tämän kierähtämään vatsalleen. Säälipennun silmät olivat pelosta lasittuneet ja hän tärisi, mutta Veritassu ei huomannut tai vain välittänyt siitä.
”Ja nyt tulisi tappo", hän kuiskasi, eikä hänen äänessään enää ollut hitustakaan lämpöä.

Aamulla Säälipennun herätessä naaras oli uupunut ja verinen. Hänen korvassaan oli syvä viilto, nenänympärys täynnä pieniä haavoja, kaulassa Veritassun hampaanjäljet ja vatsassa karvattomia laikkuja. Ennen hän oli saanut peitettyä harjoitteluissa saaneensa haavat pelkällä pesuhetkellä, mutta tähän ei taitaisi pelkkä peseytyminen riittää; korvan viilto ja vatsan karvattomuus pistäisivät ainakin pesätovereiden silmiin heti. Säälipentu huokaisi toivottomana.

Hän ei menisi Murhamielen ja Veritassun luo enää ikinä.

Vastaus:

18 kp:ta!

Nimi: Valkotähti ~ Sirppiklaani (Fiery)

02.08.2018 18:00
Astelimme metsästyspartion kanssa leirin sisäänkäynnistä leiriaukiolle. Kultatassu kulki joukon kärjessä pää pystyssä kottaraista hampaissaan kantaen kuin hän olisi juuri tappanut ketun itse. Kottarainen oli nuoren naaraan ensimmäinen saalis, ja olihan hänellä aihetta olla ylpeä, olihan hänet nimetty oppilaaksi vain muutama auringonnousu sitten. Muut astelivat viemään saalistaan tuoresaaliskasalle, mutta minä pidin hiiren hampaissani ja etsin leiristä tuttua hahmoa. Ja pian harmaavalkoinen turkki paistoikin silmiini. Pyrypyörre istui leiriaukion toisella puolella, keskustelemassa Pihkaviiksen kanssa. Astelin heidän luokseen. Hei minut huomattuaan Pihkaviiksi tuhahti ja lähti kävelemään pois. Pidin katseeni velipuolessani, joka tuijotti minua ärtyneesti. Laskin hiiren tämän jalkojen juureen.
"Toin sinulle saalista. Muistelin, että hiiri oli lempiriistaasi. Kannattaa syödä nopeasti, se on vielä hieman lämmin", maukaisin tuimalle kollille. Pyrypyörre tuhahti. "Olisin minä voinut itsekin hakea oman tuoresaaliini kasasta. En ole enää mikään pentu, Valkotähti, ei sinun tarvitse enää minusta huolehtia", veli totesi kylmästi. Nyökkäsin hyväksyvästi. "Tiedän, veli rakas. Mutta lupasin Vaahterakasvolle, että pidän sinusta huolta, ja olet minulle ikuisesti oma pikkuveljeni. En voi olla huolehtimasta sinusta", mau'uin, ja käännyin lähteäkseni. Pyrypyörre tuhahti kiittämättömästi takanani, mutta kumartui kuitenkin hiiren ylle ja kuiskasi hiljaa: "Kiitos."

Astelin pesäni suulle ja kävin siihen makaamaan. Aurinko paistoi puiden takaa, ja lämmitti turkkiani mukavasti. Koivut olivat jo hieman kellastuneet, mikä merkitsi lehtisateen tekevän hiljalleen tuloa. Mietin, että millaista olisi, jos olisi aina viherlehti. Millaista olisi, jos voisimme aina elää tällaista rauhan aikaa?
Vilkaisin aukiolle, jossa Kettusurma ja Kanervahäntä istuivat turkki turkissa keskustelemassa. Heistä oli vähän aikaa sitten tullut kumppaneita. Kettusurma oli ollut ystäväni jo oppilasaikoina. Hän oli aina ollut ihastunut Kanervahäntään, ja oli ollut onnensa kukkuloilla, kun oli kuullut Kanervahännällä olevan samanlaisia tunteita häntä kohtaan. En ollut koskaan ymmärtänyt, miten paljon onnea kumppanuus tuottaa. Kun nimitystilaisuudessani sain rakkauden hengen emoltani, pystyin tuntemaan lävitseni virtaavan emon rakkauden pentujaan kohtaan. Se oli ollut raivokas kuin tiikeri. Rakkauden ja suojelunhalun ymmärsin, mutta en onnea. *Minä en ole se, joka saa onnen omakseen. Minä olen se joka raivolla suojelee muita, ja se joka suojelee muiden onnea*, ajattelin hiljaa. Olin ajatellut niin jo pitkään. Kuutamotähti oli opettanut minulle, ettei päällikkyys ollut aina kunnia. Se oli myös taakka. Mutta jonkun piti se taakka kantaa klaanitovereittensa hyväksi. Se on mitä se on. Ei se helpommaksi koskaan muutu. Mutta ennemmin minä tunnen sen taakan painavan harteillani, kuin sysäisin sen toisten niskoille.

Ajatukseni keskeytyivät, kun Kultatassu tuli luokseni. Hän vaikutti hieman ujolta, ja laski itse nappaamansa kottaraisen eteeni. "Tuota...jos vain haluat, sinä voit syödä tämän kottaraisen", oppilas maukaisi takellellen. Sitten hän vilkaisi nopeasti taakseen, jossa huomasin Kettusurman katsovan oppilastaan kannustavasti. Kysyminen oli selvästi vaatinut tältä paljon rohkeutta. "Onpas herkullisen näköinen! No totta vie se minulle maittaa, ellei sitä kukaan muu syö", maukaisin oppilaalle hymyillen, ja aloin popsimaan kottaraista. Kottarainen oli nuori ja sitkeä, enkä varsinaisesti pitänyt linnuista tuoresaaliina, mutta hymyilin naaraalle ja maukaisin: "Herkullista!"
En tahtonut pahoittaa Kultatassun mieltä, joten pakottauduin syömään kottaraisen. Oppilas hymyili tyytyväisenä ja palasi sitten mestarinsa luo hymyillen. Kettusurma maukui jotain oppilaalleen, ja vilkaisi sitten minuun, kuin arvioiden, pidinkö oikeasti siitä. Sitten hän hymähti, ja lähti kävelemään oppilaansa kanssa kohti oppilaiden pesään. Huokaisin, ja söin loput kottaraisesta. Riistaa ei heitettäisi hukkaan. Ja ainakin sain Kultatassun iloiseksi. Mitä vain klaanini onnen eteen.

Vastaus:

10 kp:ta!

©2018 Varjojen Polku - suntuubi.com